Olen suuri venäläisen kirjallisuuden ystävä. Olen myös suuri ranskalaisen kirjallisuuden ystävä, ainakin mitä tulee 1800-luvun loppuun. Se ei kuitenkaan kerro vielä mitään. Nimittäin siitä mitä sitä on tullut oikeasti luettua. Ei nimittäin paljoa. Suuri ystävä kuitenkin olen. Ainakin haluan olla. Onnekseni kaikki merkit viittaavatkin siihen että voin todella ollakin, nimittäin juuri lukemani kirja 'Ranskalainen testamentti' eli 'le Testament français' tuotti suuremmoista mielihyvää. Ai että julkaistu vasta (vai pitäisikö sanoa 'jo') 15 vuotta sitten? Aivan oikein, mutta ei hätä ole tämän näköinen. Niille kaikille ihmisille, jotka luki kirjan jo 15 vuotta sitten, kertauksena mainittakoon että kirjahan on hyvin sidoksissa 1800-luvun lopun ranskalaiseen kirjallisuuteen sekä myös venäläiseen kirjallisuuteen. Onhan kirjailija venäläinen Andrei Makine, joka kirjoittaa ranskaksi ja voisi kai sanoa että tietyllä tavalla pelkästään ranskalaisille. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa,kirja kutkuttaa venäläis-ranskalaisia lukunystyröitäni. Ranskalaiset kriitikot (kuten myös kanaalin toisella puolella kriittistä silmää omaavat) ovat tituleeranneet Makinea ranskalaiseksi Tsehoviksi (Tchékhov français) ja venäläiseksi Proustiksi (Proust russe).

Makine käyttää siis samaa tematiikkaa kuin Proust aikoinaan: muistin ihmeellistä maailmaa. Kirjan päähenkilö muistelee lapsuuttaan, jolloin pyöri kesät isoäitinsä nurkissa Siperiassa. Makine palaa aina uudelleen Siperian aroille, isoäitinsä Ranskasta raahaamaan tilpehööriin ja tapahtumiin Ranskassa Belle Epoque'n aikoihin. Kirjan edetessä lukija ymmärtää, että Makinen kuva Ranskasta muodostuu ennen kaikkea Belle Epoque'n aikaan, toisin sanoen isoäidin Ranskaan. Kirjan lopussa päähenkilö muuttaakin Ranskaan asumaan. Koska kirja on osittain omaelämänkerrallinen, olisi hyvin mielenkiintoista tietää miten Makine koki modernin Ranskan muuttaessaan sinne. Kävikö hänelle niin kuin monille matkalaisille, jotka ovat päättäneet lähteä lemmenlomalle Pariisiin nauttimaan ihanista ruoista: päätyvät Eiffel-tornin jonoihin ja latinalaiskorttelin hirvittäviin fondue-ravintoloihin? Ainut asia, joka käy ilmi (ja joka on faktahomma) on, että Makine asui viikkoja Père Lachaisen hautausmaalla. Grr. Eräässä haastattelussa Makine kertoo kuinka näki usein nuoria naisia makaamassa yöt läpeensä Victor Noir'n pronssipatsaan päällä asennossa, jota 'spread eagle'ksikin englanniksi kutsutaan. (Victor Noir [1848-1870], eli Ivan Salmon oli ranskalainen toimittaja joka hurvitteli siihen malliin naisten kanssa että hänen patsaansa, joka on valettu makaavaan asentoon, on vieläkin suuressa suosiossa naisten keskuudessa. Syy tähän on urbaani legenda, jonka mukaan patsasta täytyy suudella huulille/ kosketta miehistä 3. jalkaa joka on pystyssä [ ranskalaiset! ] jos haluaa löytää poikaystävän. Huulet ja jalka ovat olleet niin kovassa suosiossa vuosikymmenien saatossa, että niitä ei tarvitse kiillottaa.) Oli siinä varmaan katsottavaa.

Teksti on soljuvaa kuin vesi Sääksjärven vesihanoissa ja kuvat, joita Makine taikoo sykähdyttävät kyynisempääkin sydäntä. Mielenkiintoisinta kuitenkin lienee se, että Makine kirjoittaa ranskaksi. Itseasiassa, hän kirjoittaa vain ja ainoastaan ranskaksi. Makine kuuluu vahvasti frankofiiliseen seurakuntaan, jonka mukaan englanti on paholaisesta ja Olympialaisia ei saisi enää järjestää, koska niiden valtakieleksi on muuttunut englanti. Venäjä puolestaan on Makinelle banaali banaanikieli, jota käyttävät vain puusta juuri laskeutuneet ihmisapinat. En ihan osta hänen mielipiteitään ja luulen että en ole ihan yksin. Varmasti löytyy Teuvalta ainakin kolme muutakin ihmistä, jotka ovat kanssani samaa mieltä. Makinen hurmosasenne Ranskaa ja ranskankieltä kohtaan (vai kirjan korkealaatu?) innoittivat ranskalaisen intelligentsian kuitenkin myöntämään hänelle 'le prix Goncnourt'n', eli Goncourtin veljesten palkinnon (taas palaamme 1800-luvun Ranskaan) vuonna 1995. Mainittakoon, että Makine oli ensimmäinen ulkomaalainen, jolle on myönnetty tämä palkinto (joka muuten on huikeat 10 euroa, eli $angen $uuri $umma niin kuin Aku Ankassa sanottaisiin). [Myöhemmin, vuonna 2008 toinen ulkomaalainen palkittiin myös Goncourtin veljeksillä, nimittäin Kabulin poika Atiq Rahimi. ]

Summa summarumina voisin siis kehoittaa kanssakansalaisia, jotka eivät ole vielä päässeet käymään Siperiassa mummon luona kyläilemässä ottamaan kirjan kainaloonsa rannalle, jotta voisivat sitten tyylikkäästi poseerata kirja kädessä sen näköisenä että lukisi jotain. Ja jos äityy oikein villiksi, voi kirjan myös lukea. Se on nimittäin erittäin loistava.

Ja jos oikein innostuu, niin myös vuonna 1999 ilmestynyt 'Venäläisiä unelmia' (Au temps du fleuve Amour) tarjoaa kiehtovaa kuvamateriaalia aivoille.